< > X
Raghu Rai, Father of Indian Photography
Virpi Kalakoski, Researcher in Psychology CGI
J. Karjalainen Band Warner Music
Footballer Sebastian Sorsa
Rio, Photographer Personal Project
Katerina in the Water Personal Project
Kai Huotari, Managing Director of Kaapelitehdas cultural centre
Ville on Halloween
Heikki Hursti, leader of charitable organisation Laupeudentyö
Singer-songwriter Johanna Hytti
Futurist Risto Linturi Sovelto
Photographer Ilvy Njiokiktjien
Lexus for Forbes
Hip hop artist Paleface on a sunken ship
Photographer Krisanne Johnson Photo Raw Magazine
Alexander Stubb, then Prime Minister of Finland Finnish Red Cross
Niina Rinta-Opas, Professional clown Soveltaja Magazine
Eira High School
Cigar aficionado Jukka Palsanen for Forbes
Mikael Jungner
Dr. Rolle Alho, University of Helsinki
Birdman Ari Lehtinen
Mikael Aro, VR Group CEO




The first time that photographer Tim Page died was as a teenager in a motorcycle accident. There was no light at the end of the tunnel. Instead he experienced something…

> The Lives of Tim Page

The first time that photographer Tim Page died was as a teenager in a motorcycle accident. There was no light at the end of the tunnel. Instead he experienced something which convinced him that religion is nothing but a lie. Since then he has died twice more.

Tim Page is a living legend. You have heard thousands of stories about him, most of them probably true. He must have used more drugs than all the other famous photographers put together. He has a hole in his head. He’s been declared dead more times than Mark Twain. It has been said that Dennis Hopper’s character of the drug and death­crazed war photographer in the film Apocalypse Now was based on Page.

The media loves legends, and manufacturing them. Even if talking with Page you get the sense that he is not interested in being known as the reckless nutcase photographer, he doesn’t exactly try to hide that side of his life and career either.

He says he worships life, and yet he has killed himself. He is content with his life, but cannot understand why anyone would want a life like his. Legends and the heroes that they create are always paradoxical.

But Page is not exactly the man depicted in his most sensational stories. Now 70­ years old, he seems slightly fragile, his step careful and pace unhurried. His weary baritone defines the phrase ‘voice of experience’.

His answers come slowly. He’s not listless, but he takes his time. This is the pace he keeps. He must have talked about these things hundreds of times but is still able to make his answers sound like he is doing it with devotion and for the first time.

His eyes are keen and observant. Every now and then he stops for a dramatic effect – sometimes very dramatic indeed – and focuses on the distance with a slightly furrowed brow, squinting his eyes like he is listening to echoes from the past.

Page speaks as if knowing that he will have to defend and explain his way of life.

“How is life? Life is good. Maybe I have an attitude since I have been dead three times. I have had three heart attacks. Every day is a bonus. I did not think I was going to be alive in the year 2000 and this is 2014. I suppose I would prefer to have more money so I could have a more comfortable life.”

By now the scarf is a trademark, as is the way he wears his glasses on top of his head. His eyes flicker like the eyes of people who have kept in touch with their inner child, despite all the years and the trodden miles. Or, perhaps, because of them.

“I like the idea that I’m becoming an old man, I like the idea that to make a good picture, to make a good story, to write a good piece, is becoming easier. Because the more mature you become, you know exactly what you need to do, what you want to do and how you want to say something.”

Page is frustrated by this modern digital business. It leaves nothing behind. Everything disappears. He tells me that his archives hold around a half­million photographs, only a fraction of them ever displayed. He is planning to compile the material into books and films.

“Okay, it would be nice to have another 70 years of life. I would not want to be growing up today. There are so many millions of good images and yet we will remember so little of it because it is digital, it is not printed, it is something on a screen. Click and it’s gone. I like the concept of a book. The book is not disappearing. We are sitting in a library right now. It is keeping this work solid. But an archive of digital images? It is like having a handful of air. How many pixels are in my hand, I ask you? No pixels!”

In Page’s time the profession of photography was slower – you had time to see more and experience life more fully.

“I cannot predict the future. I could’ve never predicted the mobile phone or the digital camera in the 60’s. Aeroplanes still had propellers. Now I find everything too fast, but I am the first to admit that I am Jurassic, and that I still keep going at the same rather slow speed. But I think this old­fashioned attitude of mine, with film and spending time on the story and becoming involved with the story, makes my work stronger. It is just more difficult to find somebody to give me a solid amount of money to do a job.”

Page shuns the desire to do things too easily, which he sees in many young people who aim to become photographers. It seems to him that all this virtual reality has created an illusion that even becoming a nuclear physicist is easy. Modern kids grow up with virtual sex, death, fame and everything else. But it can never replace reality. The veteran feels that you have to earn your spurs, and that does not happen overnight or without a great deal of hard work.

“Okay, some things come from wherever they come from, but you have to know how to use that luck. And this comes from experience of seeing the other side and seeing what death is about and understanding the enormity of life and how small we are. And accepting somehow that you have only a very small opportunity, a small window that you have to go through.”

Page is astounded by the idea that someone would want to copy his life.

“What do they want to copy, the pain and the suffering? The death? I said to my son when he was visiting that I would like to put into his little iCloud fifteen heavy life experiences of being in pain and death, of marriage and all these big life experiences. But you can’t. You have to go through the experience. You have to be in the experience, you can’t get an experience by going to Google. Doctor Google doesn’t know about experience.”

Page was born during the Second World War when countless children had lost one or both of their parents, and the British government made adoption easy to ensure the future of the nation. Page was adopted when he was six or seven, and he does not know his biological parents. He says he was never really curious or anxious about it.

“When my son comes to visit, which is not often, and he wants some answers, background information, I have nothing of interest to tell him. I tell him, you are lucky because you know your mother and your father. You know all the history that you need to know.”

So there is no adoption trauma to explain the reckless photographer’s hunger for life, and death? No questions about biological parents that the young Tim went looking to answer on his adventures around the world? He shakes his head.

“What you get from your parents is your attitude towards the correct, the incorrect, the moral, the amoral, the ethical, the unethical. I am almost happy that I don’t know my true parents so I have no reason to blame anyone. I think of the foster parents who raised me as my parents. I know that they are not my true parents but they are. And they gave me a very good, loving upbringing. Okay, I left home when I was seventeen, but that’s for other reasons and not because I disliked my parents. Staying home didn’t seem sensible to me, not when I could be travelling and living.”

When you go through the experience of surviving death, you understand that everything from that point on is a bonus. You need to make the most of what you are given. This is also the source of Page’s fairly straightforward attitude to the Western way of thought, religion and God.

“If I’m anything, I’m a Buddhist, just not a very good one. I am too hedonistic, I am too much living for now and living for the moment to spend time thinking about dead Jesus. I mean what is this Jesus story? I don’t understand it. Or the Mohammad story. Or the Jewish story. What is this? To me it’s all bullshit. These are just stories, these are not facts. I cannot see why people are worshipping pain or violence. And all dogmas, all the religions seem to want to somehow praise violence and retribution and maintain some sort of pain and agony so that you would believe in them and I cannot understand this at all. I believe in me, I believe in life.”

Indian philosopher, poet and author Rabindranath Tagore wrote in one of his last letters that he resigns from all religion and from then on believes only in nature and its beauty. Just like Tagore, Page is also searching for beauty.

“There is beauty in this green in this palm tree. There is something beautiful in this table here, but this is not living. There are many things beautiful in you because you are living. Dead Jesus is nothing beautiful. Pain, pain is not beautiful. I know about pain. So I worship life. Maybe I am a little bit immoral but I’m not unethical.”

He admits to still enjoying the potential of danger and things that keep him a bit crazy. When he says “crazy” he emphasizes that he does not mean how he feels – just how others see him.

“You are crazy, you are mad, you are whatever. They don’t know how I live at home. I don’t really care if people think I am mad or if they think I am irresponsible. Okay, think that way. Look at my pictures. If you think my pictures are bad then I am more worried. I still get work, not enough but I still get work so it means my pictures must be good.”

Many consider Page also slightly obsessed with regard to one thing: For decades now, he has been trying to find out what happened to his friend Sean Flynn. Flynn disappeared in Cambodia in 1970. Time after time, Page has returned there to look for the remains of his friend, and he has made several films and books about the topic.

“Sean and I had an agreement. Should something happen to me or to him, we would try to be the first person to notify the other’s parents. When Sean disappeared, I kept my part of the bargain. A good percentage of the search is very selfish, to make me feel good. But the other bit is to satisfy his spirit. Also I think that as journalists, we do not leave friends behind.”

He remains silent for a while.

“I have lived my life very freely. I have been incredibly lucky. I have plodded on. I have recovered from one accident and disaster to the next, one setback to the next. I have never had money – perhaps a little bit, but never enough to live an easy life. I have had a fantastic existence. I’ve been married three times. I have a son who is grown­up and doing well.”

One more pause, and he shrugs his shoulders.
“Okay, I have been violent, I have killed somebody in Vietnam, I have done too many drugs. But I don’t steal, I don’t lie, I am a clean livi… no I’m not quite so clean, but I am correct and I’m honest. That’s all I can say.”

Text: Antti Kirves

This article was first published in Raw View Magazine #2.

90-vuotiaana Per-Ole Lindholm ehtii muistella nuoruuttaan ja sotaa. Minkälaisen Suomen sotainvalidi sai? ”Mä olen asunut Helsingissä koko ikäni. Synnyin Hangossa, mutta vanhemmat muuttivat tänne kun olin puolitoistavuotias. Onhan Suomi paljon…

> Täällä on parempi

90-vuotiaana Per-Ole Lindholm ehtii muistella nuoruuttaan ja sotaa. Minkälaisen Suomen sotainvalidi sai?

”Mä olen asunut Helsingissä koko ikäni. Synnyin Hangossa, mutta vanhemmat muuttivat tänne kun olin puolitoistavuotias.

Onhan Suomi paljon muuttunut mun nuoruudestani, mutta parempaan suuntaan. Kyllä se hyvä on Suomessa asua. On puutteitakin, mutta niin kai on joka maassa. Pitää olla tyytyväinen, että on suomalainen.

Kaipaan nuoruusvuosista sitä aikaa ennen sotia. Ei huolta huomisesta, sen kuin oltiin vaan ja urheiltiin kovasti.

Käytiin kolme kertaa viikossa jortsuissa Annan Vennulla, Botnialla, Natsalla ja Byggalla. Kaikkein paras lattia oli Sörkan Vennussa Hämeentiellä, virallisesti Arbetets vänner i Sörnäs. Skitareita oli vaikka kuinka paljon.

Ei nuoriso sen villimpää ole nyt kuin mun nuoruudessa. Silloin oli jengitappeluita. Oli Sörkan, Kallion, Tölikan ja Rööperin jengit. Siinä ei ollut mitään politiikkaa, se oli vain pientä jännitystä. Raja oli Helsinginkatu. Alapuoli oli sörkkalaisten ja yläpuoli kalliolaisten. Tapeltiin niin helkkaristi. Nyrkit heilui. Ei me oikeasti tiedetty, minkä takia me tapeltiin. Me vain tapeltiin.

Mitä nyt tällainen yhdeksänkymppinen nuorille voi sanoa? Älkää menkö äärimmäisyyksiin. Koittakaa olla ihmisiksi. Niin mä olen omille pojillekin sanonut. Aika hyvin ne ovat neuvoista ottaneet vaarin.”


”Palvelin jatkosodassa ruotsinkielisessä Jalkaväkirykmentti 61:ssä. Olen sotilasarvoltani korpraali. Ylensivät reservissä 1969. Talvisodassa en ollut. Ei ollut ikää.

JR61:ssä palveli myös vapaaehtoisia ruotsalaisia. Rykmentin komentaja oli legendaarinen everstiluutnantti Alpo Marttinen, joka sai Tienhaaran taistelusta Mannerheim-ristin.

Tulin Uudenkaarlepyyn koulutuskeskukseen syyskuun 15. päivänä 1941. Joulukuussa lähdimme jo rintamalle. Olin 19-vuotias. Painoin silloin 62 kiloa. Ei uskois kun nyt kattoo.

Koulutuskeskuksessa olin konekivääriampuja, mutta kun tultiin Podporožjeen, mut siirrettiin jääkärijoukkoihin konepistoolimieheksi. Sitten lähdettiin suoraan rintamalle Shemenskiin.

Innoissamme me tietysti oltiin vähän, vaikka eihän sitä tiennyt mitään koko sodasta. Koulutuskeskuksessa oli opetettu, että mennään vaiheittain maihin. Ensimmäistä kertaa kun tultiin rintamalle ja tykistö aloitti yöllä keskityksen, ei ollut vaiheista tietoakaan kun oltiin maissa. Kokeneemmat nauroivat, että ’pojat perkele, ne on omat kun ampuvat!’

Ei se oikeastaan hirvittänytkään, siinä iässä. Kaikki oltiin -21 tai -22 syntyneitä. Olihan se sitten kauheaa, kun alkoi tulla kovia keskityksiä. Olin vielä pataljoonan jääkärijoukkueessa. Jos jossakin tapahtui, sinne mentiin heti. Väkivaltaiset partioreissut olivat pahoja. Niistä on tehty filmikin, Åke Lindmanin Etulinjan edessä.

Meillä ehti olla neljä joukkueenjohtajaa. Ensimmäinen niistä kaatui Munakukkulalla Kannaksella.

Meillä oli aina viisi kuukautta palvelusta ja sitten 14 vuorokautta lomaa. Ja se oli kovempi homma, kun tuli lomalle. Se oli yhtä juhlaa!

Ensimmäisellä lomalla äiti pani mut heti valokuvaamoon. Silloin piti ottaa valokuvat. Kai se oli siksi, että jos henki lähtee, muisto jää.”

Hurja rauha

”Haavoituin Syvärillä -42. Yks kuula osui pikkusormeen ja yks sirpale meni kypärän läpi ja otsasta alas. Toinen sirpale on vieläkin selkärangan vieressä.

Vähän ennen loppukahinoita -44 koko divisioona pääsi huilaamaan. Ehdittiin levätä se kaksi viikkoa, kun jouduttiin Viipurin edustalle. Siellä Tienhaarassa sitten haavoituin uudelleen.

Viipurin puolelta oli vedetty piiskatykki ylämaastoon. Kranaatti osui juoksuhaudan takavalliin. Sirpale meni ranteesta sisään ja tuli toiselta puolelta ulos. Ei se kipeää ottanut, mutta kauhea verisuihku tuli, kuin kraanan olisi avannut. Kaveri otti paksun vyön, jolla hän puristi haavaa. Sain itse toisella kädellä kenttäpakin remmin kiristetyksi ranteeseen. Kun pääsin kenttäsairaalaan Luumäkeen, lääkäri ehdotti, että kaapattaisiin koko käsi pois. Sanoin, että annetaan sen nyt roikkua vielä.

Olin Heinolan sotasairaalassa kun sota loppui. Siviiliin pääsy tuntui samalta kuin olisi pääsyt lomalle. Olihan se hurjaa. Kun rauha koitti, olin valmis uuteen elämään.

Oli niitä paljon sellaisiakin, jotka sanoivat että mitäs menitte sinne. Teki mieli vetää turpaan. Kommareita ne olivat, niitä oli silloin aika paljon. Ei ne oikein snaijanneet mitä ne puhuivat. Ehkä se aate oli sellainen silloin sodan jälkeen.

Faijalla oli kuljetusliike, ja aloin heti ajaa sen kuorma-autoa. Minulle siirrettiin sitten yhdet liikenneluvat. Aikanaan tuli ilmoitus että kuorma-autoilijoita haetaan taksihommiin. Lisälupia annettiin Helsingin olympialaisia varten. Pistin anomuksen sisään ja sain luvat. Siitä eteenpäin ajoin Helsingin taksia.

Meillä oli omat lempinimet taksimiehille. Oli Sika-Virtanen, Koira-Virtanen, Papukaija, Onnellinen ja monia muita. Omaa nimeäni en nyt tässä kehtaa mainita.”

Maan sisällä

”Ei mulla ole enää vaikeuksia puhua sodasta. Alussa oli kyllä. Mä en halunnut muistaa sitä. Nyt vasta puhun siitä, kun musta tulee lapsi uudestaan.

Totta kai se harmitti, että menetettiin alueita. Teki vähän niin kuin turhaa työtä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että se, mitä silloin tehtiin, ei mennyt hukkaan. Ja kyllä se siltä nyt tuntuu. Enhän mä tässä muuten istuisi. Me oltaisiin muuten siellä Siperiassa.

Päällimmäisenä sodasta tulee mieleen olo siellä, koko ajan maan sisällä,  korsuissa ja juoksuhaudoissa täiden ja lutikoiden seassa. Mutta pakko oli tehdä, mitä käskettiin.

Totta kai sitä pelkäsi. Jokainenhan siinä kuolemaa pelkää. Mutta siinä iässä niitä asioita ei funtsaa niin paljon. Sitä on vaan, kun on pakko. Välillä tuli sellainen olo, että mitä väliä, ei tästä kumminkaan selviä. Mutta niin sitä selvis vaan.

Ensimmäisen kaatuneen näin talvella -42. Tavallisesta jalkaväestä kaatui viisi tai kuusi. Kun ne oli vedetty pulkalla linjojen taakse odottamaan kuljetusta, kävin katsomassa. Ei olis pitänyt, mutta olin utelias. Kyllä se pani vähän funtsaamaan, että olenko mä joskus siinä. Onneks en ollut.

Myöhemmin kaatui hyviä kavereita. Varsinkin Tienhaarassa meni monta. Pakkohan niitä oli mennä, meitä jäi niin vähän.

Meidän jääkärijoukkueen 34 kaverista seitsemän selvisi sodasta vahingoittumatta. Kaikki muut joko haavoittuivat tai kaatuivat. Hirveältä se tietysti tuntui, kun kavereita meni vierestä. Mutta siihen tottui.

Ei sota ole muhun jälkiä jättänyt, paitsi tietysti fyysisiä. Henkisesti ei mitään, luulisin ainakin. Toiset näkevät painajaisia vielä tänä päivänäkin. En mä koskaan sodasta ole unta nähnyt. Ei mitään painajaisia. Jos mulla on sitten paremmat hermot. En ota asioita niin raskaasti. Kun on nähnyt että asiat voi olla paljon huonomminkin, ei välitä pienistä murheista.

Sen verran sota on opettanut, että sotia ei pitäisi olla ollenkaan. Ihan turhaa se on. Ja silti niitä sotia tulee jatkuvasti, kun johtajilla on kusta päässä. Onneksi ei luultavasti enää Suomeen.”

Ei hössöttäjiä

”Seuraan ajankohtaisia asioita ja politiikkaa, kuntajuttuja ja muuta. Kaikki lupailevat jotain, varsinkin Soinin porukka, perussuomalaiset. Nehän lupaavat kaikkea ja moittivat kaikkea. Liiallisuudet on liiallisuuksia, niin kuin äärioikeisto ja perussuomalaiset. Ei pitäisi niin räikeästi esiintyä.

Jos maahanmuuttajat elää täällä niin kun Suomen laki määrää, niin mikäs siinä. Tulkoot vaan. Eiväthän ne voi ihonvärilleen mitään. Kaikki me ollaan samanlaisia. Ne tulevat pakoon jostakin eikä niillä varmasti ole hyvä olla siellä mistä ne lähtevät.

Ja olen mä itsekin ollut joskus ulkopuolinen. Jos on puhunut väärässä paikassa ruotsia, on meinannut tulla turpaan. Kun oli svenska dagen, laitettiin merkki rintaan ja partakoneenterä sen alle; jos joku tuli nappaamaan merkkiä pois, sai terästä. Onneksi ne ajat ovat ohitse.

Aika rediä porukkaa me suomalaiset ollaan. Ei mitään hössöttäjiä. Sanotaan se, mitä tarkoitetaan. Kyllä me ollaan ihan hyvä kansa.”

Ei hätää

”Olen ihan tyytyväinen siihen, miten sotaveteraaneista ja -invalideista pidetään Suomessa huolta. Lehtiä tulee ja kuljetukset pelaa. Kaksi vuotta tulee nyt täyteen täällä Vuosaaren Helander-kodissa. Viihdyn hyvin.

Mun piti tulla tänne vain tilapäisesti putkiremontin ajaksi. Asuin yksin toisessa kerroksessa ilman hissiä ja välillä kaaduin rappusissa. Täällä mun on parempi. Ruoka on hyvää ja se tulee valmiina, siivoojat käy kerran viikossa ja nuo tytöt on kivoja. Itte pitää kyllä pedata. On sauna ja tekemistä. Kerran vuodessa käyn kuntoutuksessa.

Seinällä on kuva pojista mun kanssani. Nuorin on kuollut, ollut jo monta vuotta. Vaimon kuvaa ei ole. Se lähti kerran jortsuun ja sille reissulle se jäi. Mä olin aika liemessä kun jäin yksin kolmen pienen pojan kanssa. Ei ne ollu koulussakaan vielä.

Älä kysy montako lapsenlasta mulla on. En mä tiedä, kun lapsenlapsenlapsiakin on jo paljon. Lindholmin suku on sikiäväistä.

Pojat käy katsomassa ja täyttää jääkaapin grillimakkaroilla ja pullapitkoilla, kun mä en pääse ite kauppaan. Nuoremman vaimo pesee mun pyykit. Ennen kävin heidän luonaan, mutta nyt klabbi on tuommoinen, se lyö välillä linkkuun. Sitä varten mä tuon rollaattorin sain.

Täällä on loistava henkilökunta. Mä en kertonut kenellekään, että täytän vuosia, mutta silti aamulla heti toivat kukkamaljakon.

Onnittelukortteja tuli vino pino. Meinasin heittää pois, mutta eihän tässä kuin kerran täytetä 90 vuotta. Pankistakin onnittelivat. Heitän aina huulta kaikkien tyttöjen kanssa kun käyn siellä. Ne muistavat.

Pappikin kävi onnittelemassa. Vanhat tytöt istuvat usein tuossa käytävällä. Kun pappi tuli, tytöt meinasivat että ’herrajumala, joku on kuollu taas!’

Sitä toivoo, että sais olla terveenä ja jonkinlainen järki tallella. Eihän tuo järki oo koskaan täydellinen ollut, mutta näinkin vanhaksi on saanut elää. Jotenkin oon pärjännyt.

Ja sitten kun heittää veivinsä, että sais mennä noin vaan laakista. Ettei tartte kauan kärsiä. Mutta ei puhuta niistä!

Ei mulla mitään hätää ole, rahallisesti tai henkisesti tai muuten. Mä vaan vedän sitä kahvia iltaisin ja se ei ole oikein hyvä juttu. No, mulla on hyvät unenlahjat. Kun menen koisaamaan, nukahdan kyllä aina melkein heti.”

Teksti: Antti Kirves

Julkaistu Historia-lehden numerossa 7/12

Tietoa ei Suomessa vielä osata riittävästi tuoda johtamiseen. Puhetta on enemmän kuin tekoja. – Yleisesti ottaen suomalaiseen bisneselämään on aika hyvin levinnyt  ymmärrys tiedon merkityksestä jollain tasolla, Tietojohtamisen professori Aino…

> Tieto – ja miten sitä johdetaan

Tietoa ei Suomessa vielä osata riittävästi tuoda johtamiseen. Puhetta on enemmän kuin tekoja.

– Yleisesti ottaen suomalaiseen bisneselämään on aika hyvin levinnyt  ymmärrys tiedon merkityksestä jollain tasolla, Tietojohtamisen professori Aino Kianto Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta aloittaa kohteliaasti.

Jatko on karumpaa. Kianto on tehnyt useampia empiirisiä kartoituksia siitä, miten suomalaiset yritykset ymmärtävät tiedon merkityksen.

– Vähintään 90 prosenttia suomalaisista yritysjohtajista sanoo, että tieto on heidän yritykselleen strategisesti aivan elintärkeä resurssi. Mutta kun on selvitetty myös sitä, miten tietoa oikeasti johdetaan, on havaittu että vain noin neljäsosalla organisaatioista on budjetti tietojohtamistoiminnoille. Ei budjetti ole ainoa todellinen mittari, mutta noin iso ristiriita on häkellyttävä.

Suomalaisten yritysten tietojohtamista on tutkinut myös Marketvisio. Tutkimustulosten perusteella tiedolla johtaminen koetaan suomalaisissa yrityksissä yhä vielä lähinnä vain taloushallintoa ja johtoa koskevaksi asiaksi.

70 prosenttia Marketvision kyselytutkimukseen vastanneista myönsi, ettei analytiikkatietoa käytetä heidän yrityksessään hyväksi parhaalla mahdollisella tavalla.

Vain alle kolmannes sanoi, että analytiikkatietoa hyödynnetään tavoitteiden mukaisesti ja että sen käyttö on sujuvaa ja vakiintunutta.

Analytiikalle oli oma strategiansa tai se oli mainittu strategiassa vain 28 prosentissa vastanneista yrityksistä.

Tietoa ja tiedolla

Mitä tietojohtaminen on? Professori pistää määritelmät järjestykseen.

Jos puhutaan tiedolla johtamisesta, johtaja on se, jolla on tieto, ja sen tiedon avulla hän sitten tekee fiksuja liikkeitään. Kianto puhuu mieluummin tiedon johtamisesta tai tietojohtamisesta.

Kyse on siitä, miten pystytään organisoimaan ja johtamaan tietoa ja osaamista niin, että sen avulla voidaan luoda arvoa. Yleensä tietojohtaminen nähdään taloudellisen arvon tai kilpailuedun luomisena, mutta voi sen ymmärtää myös työviihtyvyyden parantajana.

– Tiedon johtaminen, knowledge management, edellyttää oivallusta siitä että joka ikisellä työntekijällä organisaatiossa on jotain sellaista tietämystä ja osaamista, jota kenelläkään muulla ei ole, Kianto sanoo.

Johtamisen avulla pitäisi voida tukea ja kannustaa ihmisiä hyödyntämään osaamistaan yrityksen yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Tieto on hajaantuneena ympäri organisaatiota. Johtaja ei välttämättä edes ole sen kokoava voima.

– Työntekijä on yleensä oman työnsä paras asiantuntija. Ei ole ketään sellaista, joka voisi tietää ja ymmärtää kaiken sen, mitä ihmiset organisaatiossa tietävät, ei myöskään ylin johto. Tietojohtaminen on enemmän mahdollisuuksien rakentamista.

Yrityksen tietopääoma on inhimillistä, sosiaalista ja rakenteellista; se koostuu siis henkilöstön osaamisesta, kytköksistä ihmisten ja ryhmien välillä sekä informaatioteknologisista järjestelmistä ja prosesseista.

– Suurimmaksi osaksi tiedonkin johtaminen on ihmisten johtamista. Ei auta että on hienot systeemit jos kukaan ei niitä käytä, tai valtavan sofistikoituneet dokumentaatiot joihin kukaan ei koskaan perehdy. Kyllä se arvo luodaan nimenomaan inhimillisen toiminnan välityksellä.

Tietojohtamisen määritelmän mukaan tieto tekee mahdolliseksi taitavan ja tavoitteellisen toiminnan.

Valtaosa tiedosta ei ole kodifioitua tietoa, kirjoitettua tekstiä, prosessikaavioita tai muuta, vaan hiljaista tietoa, selkäydintietoa, jota ihmiselle on muodostunut hänen elämänhistoriansa ja kokemustensa myötä. Sitä on hyvin vaikea jakaa muiden kanssa.

– Suurin osa hiljaisesta tiedosta on sellaista, mitä ihminen ei pysty itsekään tiedostamaan kovin selvästi. Se voidaan saada esiin intensiivisen, mielellään kasvokkaisen vuorovaikutuksen ja yhdessä tekemisen ja kokemisen kautta.

Haasteita piisaa

Tietotaloudessa arvon luonti perustuu siihen, mitä organisaatiossa tiedetään ja osataan tehdä sekä siihen, että osaamista pystytään myös uudistamaan ja kytkemään erilaisten kumppaneiden toimintaan. Se vaatii tietojohtamista.

Kaikki lähtee siitä, että ymmärretään tiedon olemus ja merkitys tuloksellisen toiminnan kannalta.

– Tieto läpäisee yrityksen kaikki toiminnot. Laaja-alaista asiaa on vaikea hahmottaa. Aina ei ymmärretä, mikä yritykselle on arvokkainta tietopääomaa. Toisaalta kyse on myös organisaation kulttuurista ja rakenteesta, ihmisten välisestä luottamuksesta ja verkostojen – myös organisaatiorajat ylittävien – toiminnasta. Henkilöstöhallinnon on mietittävä, miten ihmisiä voidaan motivoida jakamaan ja hyödyntämään tietoa, Kianto sanoo.

Asiaa ei helpota se, että tietojohtamiselle ei voida antaa yhtä ainoaa oikeaa reseptiä.

– Inhimillistä tietoa ei pystytä samalla tavalla kontrolloimaan kuin aineellisten resurssien virtoja. Se vaatii johtajilta aika isoa ajattelun muutosta. Tarve tunnistetaan, mutta ehkä juuri käytännön ongelmien takia johdolla ei välttämättä ole tietoa siitä, miten asia pitäisi hoitaa.

Tärkeimpänä kehittämiskohteena Kianto pitää kannustamista yritteliäisyyteen.

– Se mahdollistaisi pienten starttiyritysten rakentamisen myös yritysten sisällä. Siitä me voisimme oppia aika paljon, Kianto sanoo.

Tietoa tarvitaan ulkopuolelta

– Tietojohtaminen on Suomessa vielä lapsenkengissä. Taloustietoa ja henkilöstötietoa kyllä on koska tilinpäätöstiedot on pakko tuottaa, mutta varsinaisen toimintaan liittyvän tiedon suhteen vasta aletaan herätä, sanoo CGI:n BI-alueesta Suomessa vastaava johtaja Kari Natunen.

Hän muistuttaa, että ongelma ei ole teknologinen.

– Kun johdolla on ensin punainen lanka tavoitteiden suhteen, dataväki, toimittajat ja tietohallinto pystyvät poimimaan tiedon käyttöön järjestelmästä ja jalostamaan sitä. Jos priorisointi puuttuu johdosta, aikaa tekemiseen menee huomattavasti enemmän.

Asiakastiedon analysointi ja kampanjahallinta ovat tällä hetkellä kuuminta hottia kun mietitään, mitä asiakas ehkä aikoo seuraavaksi tehdä.

Osa yrityksistä on päätynyt ulkoistamaan raportoinnin palveluntarjoajalle. Pilvi  tarjoaa haluttaessa myös tiedon jalostamiseen liittyvät palvelut. CGI:n
kehitysjohtaja Pentti Kurki uskoo, että kenttä muuttuu samanlaiseksi kuin muutkin alueet tietojärjestelmäpuolella.

– Enää ei riitä organisaation itse keräämä tieto, vaan yhä enemmän tarvitaan ulkoista, asiakkaiden käyttäytymistä ja kilpailijoita koskevaa tietoa. Sen sijaan että raportoidaan miten on mennyt pitäisi pyrkiä siihen, että tieto tukee toiminnan kehittämistä. Tarvitaan muutakin kuin pelkästään taloustietoa, jotta voidaan ennakoida eikä pelkästään reagoida, Kurki sanoo.

Teksti: Antti Kirves

Julkaistu Ratkaisu-lehdessä.


Antti Kirves is a photographer, writer and filmmaker who specialises in storytelling for organisations and publications. His broad skill set, his ability to connect and his passion for people enable him to find and craft stories that make a difference.

Antti’s clients include media, communications, advertising and production companies, ICT corporations as well as non-governmental and humanitarian organisations.

Antti is based in Helsinki, Finland. Being quick on his feet and fluent in several languages, however, he works wherever stories will take him.